Ei Ankka ymmärrä kysymystä, sillä Ankka on suomenruotsalainen.
Kärmeniemiä vaivasi sellainen ylisukupolvinen ilmiö, kun kenttähevoset. Ja sellaisia olivat Kärmenimet myös tänne länteen myyneet: ensiksi mäyräkoiranmallisen, orlovin harmaan Rontin. Seuraava kärmeniemeläinen mursi mun klyyvarin vuotiaana, ja oli niin helvetin hankala, että vannoin, ettei meille tulisi enää kolmatta. Sitä ensimmäistä Kärmeniemeläistä seuraavaa varsa myytiin juhlavuotena, jona kasvattajan yritystoiminta täytti pyöreitä. Myynnissä oleva musta maitovarsa oli niin hauskannäköinen kuvissa, että tein siitä tarjouksen sitä todellisuudessa näkemättä. Varsasta ei tehty muita tarjouksia, ja hetken mä kuvittelin olevani oikein Don Corleone, joka oli tehnyt ’an offer you cannot refuse’.
Niin mä ainakin uskoin. Tai, no, uskoin aina siihen asti, kunnes mä näin sen kirotun ruttuturvan. Mä olin kaiketi ainoa, joka ei ollut käynyt katsomassa sitä kärmeniemien varsaa. Don Corleone olikin Don’t Corleone.
Mä näin Ankan ensimmäistä kertaa nelikuisena, vähän vahingossa, sillä kisamatka vei meidät aina niin kauas itään, että Hossa oli siinä melkein hollilla. Tunnin ajomatkan päässä. Ja se musta ruttuturpa oli tuimin varsa mitä mä olin ikinä nähnyt. Se oli melkein yhtä pitkäkinttuinen kuin emänsä, ponikokoinen ja -kuninkaallinen Fia, ja olin aika varma, että varsassa oli jotain vikaa, sillä sen pienet varsankorvat eivät käyneet hörössä kertaakaan. Kärmeniemen Julia lohdutti, että oli sen korvat käyneet etuasennossakin ainakin kerran. Ihan oikeasti? En hel jävla gång. Jättebra. Super. Se varsa muutti meille kaikesta huolimatta heti vieroituksen jälkeen seitsemänkuisena, ja oli jo silloin niin helvetin hankala, että mä olin aivan varma, että Ankasta ei tulisi mitään. Ja olin varma aina siihen asti kunnes se laitettiin satulaan.
” Onko sun pakko olla tuollainen paska? ” On sen. Ei Ankka ymmärrä kysymystä, sillä Ankka on suomenruotsalainen. Svenska talande bättre folk, du vet. Kuten emänsä ja emänemänsä. Ankan virallinen nimi ’Knölsvan’ on ruotsia ja tarkoittaa kyhmyjoutsenta. Nimi oli ehkäpä enne, sillä Ankka mursi mun klyyvarin vuotiaana. Silloin mä olin hermostunut oikeasti, huutanut ja Ankka tiesi, että se oli mennyt vähän liian pitkälle. Eikä se sitä enää seuraavana päivänä muistanut. Me jaksettiin vielä kaksi vuotta tapella varsan kanssa siitä, että kasvaisiko siitä mallikelpoinen hevoskansalainen. Ei kasvanut.
Ankasta ei koskaan kasvanut samanlaista pitkäkinttua kuin voikosta isästään tai edes emänsä kaltaista sopusuhtaista urheiluponia. Ankka jäi kymmenen senttiä liian pieneksi ja kasvoi pituutta parikymmentä senttiä liikaa. Nythän se on pitkä kuin nälkävuosi, ja sen kyllä huomaa. Ankan näyttävyys ja kokoamisaste on sileällä sekundaa, ja onhan se hieman turhan hätäinen kouluratsuksi. Mä en tykkää Ankasta ollenkaan sileällä, ja se on ihan okei, koska ei Ankkakaan tykkää mustakaan sileällä. Mutta Ankka hyppää! Se osaa hypätä, ja hyppää mitä ja mihin vaan. Tamman ominaisuuksista kilpahevosena voidaan olla monta mieltä. Musta se on aivan loistava – rohkea, nopea ja ketterä. Fatsi taas on sitä mieltä, että jos mä jonkun hevosen selkään kuolen, niin se on Ankan selkään. Mutta mun silmissä Ankka on kultaakin kalliimpi, sillä se on hypyissään terävä, hyppää just eikä liikaa ja on nälkävuoden mittaiseksi elikoksi sangen ketterä.
Päiväkirjamerkinnät ja valmennuskertomukset
00.00.2017 Otsikko
Fatsi ei ollut puhunut viikkoon. Silloin kun fatsi ei puhunut, täytyi mun puhua senkin puolesta, ettei talossa olisi aivan kuoleman hiljaista. Ja kuolemasta se johtuikin, fatsin hiljaisuus, sillä naapurin vanha isäntä oli ottanut ja lähtenyt. Sydän pettänyt, vaikka sanottiinkin, että se ilkeyttään elää vielä kymmenen vuotta. Farmor oli joskus sanonut, että silloin tulee tystnad, kun tunteet ovat niin vaikeita, ettei niitä voi sanoiksi pukea.
Fatsi istui toisella puolella toimistonpöytää lukien raviurheilun viimeisintä julkaisua. Se oli lukenut saman aukeaman jo useaan otteeseen, ja näytti kovin tyytyväiseltä. Musta tuntui siltä, että artikkeli kertoi vanhasta käppänästä, joka valmensi ravihevosiaan työhevosmentaliteetilla. Sellainen valmentaja, jonka hevoset söivät vain heinää ja kauraa. Sellainen valmentaja joka ei klipannut hevosiaan tai harrastanut muuta sen sellaista humpuukia. Fatsi fundeerasi artikkelia skarppina voidakseen siteerata sitä myöhemmin.
Mä join kupin tyhjäksi ja laskin kupin pöydälle. Kahvi oli fatsin keittämää: kahvia joka oli mustaa kuin etelän talvi ja kuolemaksi. ” Ja-has, hörru ” mä sanoin ja jatkoin mun viikon kestänyttä yksinpuheluani. ” Alla fyra är fortfarande på tjocken. ” Fatsi vilkaisi muhun kysyvästi. Fatsi tiesi vain kolmesta tiineydestä. Mutta fyra tammaa tiinenänä? Vasta silloin mä kerroin sille, että myös Ankka oli tiinenä. Se, että tulevan varsan isä oli ensimmäisen palkinnon kantakirjaori ja ratsastuskilpailuissa menestynyt, ei fatsia enää lohduttanut. Fatsi ravisti päätään epäuskoisena: ” Va fan har du gjort. flicka? ”
15.11.2017Virkistävää harrastustoimintaa Rihtniemessä
Tonnikeiju oli ollut taas aivan parhaimmillaan. Heti Rihtniemen tallipihassa se oli irvistänyt häijysti ykkösryhmän pullealle suomenhevosruunalle. Mulla oli vähän sellainen fiilis, että nyt kun tonnikeiju venttasi, se oli kahta kamalampi. Seuraavaksi se oli lyönyt liinat kiinni heti Rihtniemen maneesin ovella. Se oli sen tapa viestiä, että haista paska. Kyss reven på svenska. Tonnikeiju tapitti maneesin seinään nojaavaa roderaippaa. Sen korvat oli tiukasti luimussa ja se kaiketi funtsi, miten se oli viimeksi brakannut maneesin lattiaan blondin narunpyörittelykurssilla. Posttraumaattinen stressireaktio, sanoisin.
Sitähän sanotaan, että hevoset ovat saaliseläimiä. Saaliseläimen selviytymiselle olennaista on hyvin kehittynyt pakovietti. Tonnikeiju ei kuitenkaan liikahtanut. Tapitti vain. Tapitti niin kauan kunnes oli varma, että mä olin tuntenut koko skaalan aina vihasta polttavasta häpeään. Tilanne ei ollutkaan enää päällä. Allt är bra. Älkää hei vain luulko, että mun ja tonnikeijun suhteessa mikään rakentuisi kunnioitukselle, ei ainakaan molemminpuoliselle. Tai edes yksipuoliselle. Mä olin aika varma, että valmennuksen jälkeen meidän kuljetusauton pyyhkijän välissä olisi seuraavan narunpyörittelyhetken esite.
Tai paikallisen palvaamon yhteystiedot.
Blondi oli sitä mieltä, että me hyödyttäisiin siitä, että esteisiin tutustuttaisiin maasta käsin. Me oltiin Tonnikeijun kanssa nähty vaikka mitä kenttäkilpailuiden maastokokeilla: loiskittu vesiesteillä, kaatuiltu ja kierrelty. Kenttähevoset kun eivät pelkää mitään. Paitsi yksittäisiä kouluraippoja. Blondin selittäessä mulle tynnyriapilan läpi ratsastettavaa reittiä kaiketi kuudetta kertaa, oli tonnikeijulla jo osa vanerihärästä suussa. Olihan Tonnikeiju hieman pulleampi ja painavampi venttaamisen myötä, mutta se teki hommansa samalla ilolla kuten aina ennekin. Samaa ei voinut sanoa ratsastajasta. Sen jälkeen kun mä olin ratsastanut tynnyriapilan kolmatta kertaa väärin, puuttui Rihtniemen blondi asiaan. Se viittoi suurieleisesti ja käveli itsekin tynnyriapilan läpi, ihan vain siksi, että hahmotushäiriöinenkin ymmärtäisi. Blondi ei aivan tajunnut mun heittoani ratapiirroksen tarpeellisuudesta.
Tonnikeijun sielunelämä ei järkkynyt vaikka estetolpan nokassa olikin kannu. Tai pitkällä uralla törkeästi flirttaileva poni. Mä olin nyt ymmärtänyt, että työratsastus oli vastine lännenratsastukselle. Mä pohdin sitä kannun funktiota ja olin aika varma ettei sillä sellaista ollut. Tonnikeiju peruutti aivan tuskallisen hitaasti, ainahan se oli sellainen ollut, mutta nyt se oli jo liioiteltua. Onneksi täällä oli niin vakavaa porukkaa, ettei kukaan imitoinut kuorma-auton peruutusääntä. Kannukujan jälkeen Tonnikeiju nosti riemukkaan laukan ja mä rapsutin sen mustanpuhuvaa harjantyveä.
Luudanvarret, joilla oli kauniimpi eteläeurooppalainen nimitys, eivät pelottaneet tonnikeijua. Luudanvarren kanssa ratsastaminen oli hieman kuin vitsan kanssa ajaminen: todella hankalaa. Aina välillä Tonnikeiju käänsi rumaa päätään järsiäkseen luudanvartta. Mun oli pakko tunnustaa blondille, että ikä oli heikentänyt mun näköä sen verran, etten mä ehkä aivan handlannut vanerihärän seivästämistä. Perustelin tätä sillä, että olisi kaiketi kaikkien turvallisuuden ja edun mukaista, ettei me seivästeltäisi tonnikeijun kanssan yhtään mitään.
Blondi ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.
Tonnikeiju otti tehtävän niin kamalan tosissaan, että mua alkoi vähän naurattamaan. Se painoi korvansa totisesti luimuun ja vilkaisi vanerihärkää häijysti. Tonnikeijusta oli ehkä tullut maailman hitain, mutta ehkä siksi mä ehdin seivästää sen kirotun renkaan. Rengas ei kyllä pudonnut ämpäriin asti, vaan sen viereen ja Rihtniemen blondi kommentoi, että olisiko aika hakeutua optikolle.
Kun blondi kertoi, että luudanvarsista päästäisiin eroon seuraavassa tehtävän aikana, olin mä aika onnellinen. Tonnikeiju oli taas tosi hyvä, mutta mä ryssin sen luudanvarren palautuksen. Mä en yksinkertaisesti snaijaa, miten mä en voinut osua tynnyriin paikallaan seisovan hevosen selästä. Mä en myöskään aivan ole hogannut, että miksi mä aina ilmoitan Tonnikeijun näille kursseille.
30.10.2017Narunpyörittelykurssilla Rihtniemessä
Ankka tuijotti mua murhaavasti kirkkaan keltaisessa naruriimussaan. Ihan hyvältähän se näytti. Ehkä tuntia aikaisemmin mä olin tsiigannut fatsia yhtä murhaavasti. Sen mielestä tämä oli jätte roligt: mä ja Ankka jollain narunpyörittelykurssilla. Fatsi oli puhunut valmennuslahjakortista, kuskannut meidät jonnekin jumalan selän taakse ja Rihtiniemen tallipihassa se oli lyönyt mulle naruriimun käteen ja nauranut räkäisesti partaansa. Ja älskar dig också pappa.
Rihtniemen Juulia käski olemaan iso. Ankka painoi korvansa totisesti luimuun. Fatsi sanoi sitä sen tappoilmeeksi. Siinä hetkessä mä rukoilin luojaa, ettei Ankka olisi aivan rehellisesti oma itsensä. Mä vilkaisin ympärilleni ja totesin, että mä ja Ankka ei ehkä sovittu tälle kurssille. Mä heilutin sitä kirottua narua ja musta kanttura tuijotti mua loukkaantuneena. Va fan gör du? Ja se nosti etujalkaansa kuin pahainen orivarsa. Se laski sen dramaattisesti kuopien kaviollaan pitkän vaon kentän hiekkaan. Että se kehtasi. Kun valmentaja ei nähnyt - tai mä ainakin toivoin, ettei se nähnyt - mä näytin Ankalle keskaria ja sihisin hampaideni välistä.
Ja se peruutti! Kaiketi säälistä omistajaan kohtaan.
Ankka peruutti kolme askelta, mutta kukaan ei nähnyt, ettei se ottanut sitä neljättä askelta. Blondi puhui seuraamisesta ja hetken mua hymyilytti, sillä jos Ankka jotain osasi hyppäämisen lisäksi, niin se oli seuraaminen. Ankalle seuraaminen tarkoitti sitä, että kohta lähdettäisiin vetämään. Kanttura näytti hetken lunkilta. Ainakin siihen asti, kunnes se hiffasi, ettei me vielä oltu lähdössä mihinkään. Ankka ei varmaan ihan snaijannut, ettei mullakaan ollut kivaa. Rihtniemen blondi piti pitkää spiikkiä hevosten yleisilmeistä. Luupää ei ainakaan ollut aivan lunki. Mä olin aika varma, että seuraavien kenttäkilpailuiden maastokokeella Ankka hukuttaisi mut heti ensimmäiseen vesielementtiin. Blondi vilkaisi mun ja Ankan suuntaan, avasi suunsa vain sulkeakseen sen uudestaan.
Sitä ei naurattanut. Ei sitten yhtään.
Juulia puhui luokse tulosta ja luottamuksesta. Musta tuntui hetken siltä kuin mä ja luupää oltaisiin seurakunnan pariterapiassa. Mua oikeasti hävetti mun hevosenpitoni. Ankka oli viimeksi ravannut esittäjän kanssa rotujärjestön varsanäyttelyissä. Kaksivuotiaana. Se oli nyt kahdeksan. Ja mä esitin ontuvaa. Fatsin sanoisi, että eepee, eli epäpuhdas. Ihan vain siksi, ettei kukaan vaan kyseenalaistaisi meidän käyntiharjoittelua. Oli muuten Oscarin arvoinen suoritus.
Mä olin vähän aikaa varsin ylpeä Ankasta. Aina siihen asti kunnes Ankka näki sen pitkän raipan ja siihen kiinnitetyt rodesäkin jämät. Ankalle riitti. Mä tunnistin sen ilmeen: se oli se sama ilme joka Ankalla oli ollut kun fatsi oli opettanut sen puolitoistavuotiaana valjaisiin. Silloin se oli heittäytynyt kyljelleen pihatien poskeen ja fatsia oli vaan naurattanut. Silloin mä olin rynnännyt tallista ja huutanut, että onko se rikkonut mun sukuvarsani. Ta de lungt. Päässä sillä on vaan vikaa, oli fatsi huutanut takaisin.
Ankka mulkaisi mua häijysti ennen kuin se taittoi etujalkansa alleen kierähtäen kyljelleen. Se puhisi tyytyväisenä. Että se kehtasi. Ja sitten se tuli: kauan kaivattu hymy. Ja sitten se hillitön nauru. Mä sivelin roderaipalla kentällä pitkiin pituuttaan makaavaa Ankkaa. Ja mä olin aika varma, että Ankka pohti pienessä mielessään mihin bankettiin se jättäisi mut.
Mun mielestä Ankan suoritus oli termin maastakäsittely very definition. Mä totesin sille Rihtniemen blondille, ettei tämä ehkä ollut aivan meidän (eli Ankan) juttu. Ja mä lupasin, etten mä toisi sitä samansisältöiselle kurssille toistamiseen.
