Ei enää yhtäkään hevosta, olin sanonut. Ei viidettätoista. Eikä ehdottomasti sellaista, jota pitäisi viedä eteenpäin. Ja jos se viidestoista eläin olisi hankittava, niin se pitäisi olla niin erikoislaatuinen, että veisi fatsilta viimeisetkin kärsivällisyyden rippeet. Vaikkapa päistärikkö. Tai toinen kimo. Ja paskanmarjat. Meille tuli hevonen joka olisi sopinut kolmekymmentäluvun suomifilmiin, Tauno Palon kylkeen Päijät-Hämeen perinnemaisemiin. Meidän pian kolmivuotiaaksi kääntyvä Liinaharjamme oli niinkin selektiivisen jalostuksen tulos, että sillä oli suvussaankin ensimmäiset kaksi sukupolvea pelkkää rautiasta. Monen sävyistä, toki.