Kärmeniemiä vaivasi sellainen ylisukupolvinen ilmiö, kun kenttähevoset. Ja sellaisia olivat Kärmenimet myös tänne etelään myyneet: ensiksi mäyräkoiranmallisen, orlovin harmaan Rontin. Seuraava kärmeniemeläinen mursi nenäni vuotiaana, ja oli niin helvetin hankala, etten kuvitellut, että meille olisi tullut vielä kolmas.
Tuli kuitenkin.
Kyllä mä tiesin, että varsasta tulisi hyvä, mutta en mä tiennyt, että se olisi näin julmetun hyvä. Nokkelasti Kolmoseksi nimetty tamma oli varmasti jo ensimmäisestä hengenvedostaan asti täydellinen. Mä sain tiedon varsan syntymästä joskus kahden ja kolmen välillä aamuyöstä. Se oli viiden sekunnin videoklippi pimeästä karsinasta ja oljilla lojuvasta tummasta mytystä. Taustalta kuului Julian mutinaa ja naapurikarsinoista tuhinaa. Ja tuhinaa joka lähti äiti-Unkasta. Mytty oli meidän kolmas kärmenimeläinen, mutta äiti-Unkan ensimmäinen. Emän eka kerta oli aina jännä. Ja mä vastasin siihen viestiin, että oliko tää nyt se meidän varsa. Kai se elää? Kai sillä on suorat jalat? Onko sillä pitkät korvat? Fatsi on aina sanonut, että menestyneimmillä hevosilla on pitkät korvat. Oli sillä. Aamulla tuli lisää kuvia: varsan ensimmäiset, empivät askeleet. Unkan ja pikku-Unkan läheisiä hetkiä.