Kesti kaksi vuotta odotettua pidempään, että sain terapiakoulutukseni päätökseen. Fatsia oli jo aluksi vähän hymyilyttänyt, että tehdäänkö terapiaratsastuksella fyrkkaa. Siihen se oli vielä lisännyt, että oletko sä niin doore, että kuvittelet yhdenkään meidän hevosen soveltuvan terapiaratsuksi. Spot on fatsi, multahan puuttui se kaikesta oleellisin. Terapiaratsuksi sopiva hevonen. Ja sellainen meille löytyikin melkeinpä vahingossa, oikeastaan etsimättä. Gemma oli vielä silloin pikkuvarsa emänsä kupeilla: pörröinen ja pieni siimäselkä, yhtä nöyrä ja helppo kuin isänsäkin. Seuraavan kerran näin Gemman puolivuotiaana, vasta vieroitettuna, se oli kasvattanut hurjan talviturkin ja oli niin suloinen, että olisin mieluummin ottanut sen sisälle päätaloon nukkumaan, kun jättänyt talliin. Ja sitten meidän suloisesta karhunpoikasesta kasvoikin ihan oikea hevonen. Eikä mikä vain hevonen, vaan lumoojatar. Niin elegantti kuin alkuperäisrotuinen tamma vain saattoi olla. Ei Wallan mailla tainnut olla yhtäkään oria, joka ei olisi tuijottanut haikeasti lumoojattaren perään.

Gemma oli ihan tajuttoman helppo varsa. Me odotettiin kuin hullut kuuta sitä päivää, että edes jokin vaivasi siimaselkää. Nuorten hevosten kanssa tulee väistämättä se hetki, kun on pakko ottaa kaksi, tai seitsemän, askelta taaksepäin. Antaa viikon miettimistauko tai koko kesäkausi laitumella. Pohdipa varsa sitä. Mutta kun stoppia ei tullut. Gemma laitettiin valjaisiin, ei mitään. Gemma opetettiin satulaan ja seuraavana syksynä ratsutettiin. Tamman mielestä kaikki oli ihan okei. Fatsin mielestä sillä oli päässä vikaa, siis sellaista vikaa, ettei siellä liikkunut mitään. Musta Gemma oli täydellinen, se oli niin lunki ja suhtautui lapsiin ja aikuisiin samalla herttaisella, rauhallisella uteliaisuudella. Jopa ne pennut, jotka hieman arastelivat meidän hevoskummajaisiamme, kapsahtivat useasti tamman kaulaan siihen tutustuttuaan. Gemma on niin sympaattinen, että sulatti loppujen lopuksi myös fatsin sydämen. Vaikkei fatsi sitä ikinä myöntäisikään. Päätoimisen virkansa ulkopuolella Gemma on mitä mainioin sossutädinkuljetin, on siinä hieman kouluratsunkin vikaa – pakkohan tuollaisella perimällä olla – ja treenaa siinä samalla kouluratsastuksen helppoihin luokkiin. Eihän tamma aivan isänsä vertoinen liitokavio ole, mutta se on oppivainen, yritteliäs ja nöyrä.

Gemman ensimmäinen terapiakeikka päiväkirjamerkintä | yhteensä 451 sanaa | kirjoittanut omistaja

Se oli joulukuun ensimmäinen sunnuntai, maata ei peittänyt paksu lumivaippa, vaan ohut huurre. Maa oli jäätynyt viikkoa takaperin, ja nytkin oli melkein kahdeksan astetta pakkasta. Seison tallikäytävällä harjaamassa Gemmaa, joka seisoi tallikäytävällä rauhassa välittämättä sitä tuijottavasta Hallasta. Siimaselkäinen ori puhisi ja hörisi, ihan pientä flirttiä vain. Sinä keväänä, kun Gemma oli täyttänyt kahden, ja tiputtanut paksun talviturkkinsa, oli Halla vasta huomannut lumoojattaren. Ja siitä lähtien se olikin ainoa tamma, jolle Hallan viikinkisydämessä oli tilaa. Talliradioista soi Yölinnun kappale joka kieli, että fatsi oli taas vaihtanut kanavaa puheradiosta Iskelmään. Mä putoan, lauloi Yölinnun solisti. Ja toivoin, etteivät laulun sanat toimineet enteenä sen sunnuntain tapahtumille. Olisi Gemman ensimmäinen työkeikka terapiaratsuna. Siis meidän ensimmäinen keikka.

Meidän kunnassa ei ratsastusterapiaa ollut järjestetty vuosiin, vielä viisi vuotta sitten paikallinen ratsastuskoulu oli sitä tarjonnut. Yrittäjä oli kuitenkin sanonut tack och adjö EU-direktiivinen muututtua, ja ratsastuskoulun tiloihin oli uusittu hieman pääkaupunkiseutua halvempi yksityistalli. Erotushan tallivuokrasta menee bensaan, oli fatsi kommentoinut asiaa ja puhdistellut päätään. Ratsupellet, se oli vielä mutissut takkuiseen partaansa tietäen, että sen oma tytär meni melkein samaan kategoriaan. Joka tapauksessa, marraskuun lopussa sain soiton Marjalta, huolestuneenoloiselta äidiltä, joka kertoi saneensa puoltavan lausunnon ratsastusterapiaan lasten psykiatriselta. Marja kertoi pelkäävänsä itse hevosia. Marja oli kirkonkylältä, ihan kivenheiton päästä Wallasta. Marja kertoi autismikirjosta, ja mä vain mietin, että ei kai me tätä vaan ryssitä.

Marjan kanssa oltiin sovittu, että aloitettaisiin ihan maasta käsin. Ihan hänenkin hermojensa vuoksi. Sininen Corolla ilmestyi tallitielle varttia aikaisemmin mitä oli sovittu, mutta me seistiin Gemman kanssa jo tallipihassa. Olin varmistanut, että fatsi oli poissa koko aamupäivän, se kun oli sellainen. Fatsi oli metsätöissä meidän Erkin kanssa jossain Nuuksion suunnilla. Ei se ehtisi takaisin vielä muutamaan tuntiin, onneksi. Autosta astui Marjo, herttaisen näköinen kolmekymppinen nainen, jonka paksu tummatukka oli palmikolla. Se tervehti heiluttamalla kättään ja vilkaisten parkkipaikan viereistä tarhaa nopeasti. Olin aamulla vaihtanut tarhat nopeasti, sillä Raisu tapasi tarhata siinä. Ei Raisu paha ollut, mutta hevospelkoiselle ehkä hieman liikaa. Nyt lihava Mursu etsi aamuheinien rippeitä tarhassa, muhkea takamus parkkipaikkaa päin. Marjon poika oli vielä niin lyhyt, että hädin tuskin yltäisi edes Gemman vatsaan. Pojalla oli suuret tummat silmät, muutama pisama ja äitinsä paksut, tummat hiukset.

Ja se oli pitkän asiakassuhteen alku. Gemma oli ollut oma itsensä, se täydellinen terapiahevonen, johon pikkupoika kiintyi. Gemmasta ja Teemusta tuli pian erottamattomat, muutaman kuukauden jälkeen pieni Teemu painoi tamman turvalle suukon Marjon purskahtaessa itkuun. Silloin Marjo uskaltautui halaamaan siimaselkää, siinä onnessa unohtaen pelkonsa hetkeksi. Marjosta ja pojastaan tuli pian perheystäviä, pieni Teemu toi fatsista esiin aivan uuden puolen. Melkein herkän ja isällisen. Ja Marjo alkoi työstämään hevospelkoaan ensin Gemman kanssa, sitten ihastuen meidän lihavaan Mursuumme. Kesti vielä vuoden, ennen kuin Marjo uskalsi tulla Mursun turvallisessa ja tutussa, leveässä selässä mukaan minun, Gemman ja Teemun kanssa kävelyretkillemme Wallan hevostilan mäntymetsiin.