Dionysus Eucarya
- ruunikko suomalainen puoliveriori, 167 cm
- syntynyt 11.01.2009 Suomessa, nyt 10-vuotias
- kilpailee tasolla ; ko: Grand Prix
- omistaa VRL-01317, Kingsfall
- kasvattanut VRL-00096, Eucarya Warmbloods
| Johhny B Goode HRW FWB, 165 cm, mKTK-III | Heijastus Wikésholstein, 165 cm, vrt | Petit Whiskey |
| Biancasterna PK | Alvareza HRW FWB, 160 cm, rn | Music's Alvarez |
| V. R. Adeveel | ||
| Nebethut Eucarya FWB, 167 cm, rnKRJ-II - YLA2 | Sickstep GRA old, 168 cm, rkm | Boowevil GRA |
| Lovesick MHW | Shai-Nefer KWPN, 164 cm, rt | OK's Quality Worth |
| Verfraaien BJD VH02-012-7590 |
" Siitä on jo vuosia kun Dionysus syntyi tähän maailmaan. Pienestä ruunikkovarsasta kasvoi kuvan kauniin emänsä, Nebethutin, rinnalla rohkea ja itsenäinen varsa. Sitä, minne Dionysus myytiin vieroituksensa jälkeen tai kenet sen on ratsuttanut, en tiedä. Nuori ori kuitenkin palasi teiltä tuntemattomilta takaisin synnyinsijoilleen ja myytiin meille kilpahevoseksi kasvattajansa toimesta.
Minun ja Dionysuksen tarina alkaa siitä koleasta kevätpäivästä jolloin sen kaviot koskettivat ensimmäisen kerran tilan maaperää: hevoskuljetusfirman auton ramppia tanssi alas - kyllä, Dionysus tanssii - nuori tummanpuhuva ori. Toukokuun kylmä auringon säteet värjäsivät sen kupeet punaiseksi ja sen koko olemus kieli nuoren oriin uhmasta. Ja se tanssi! Tanssi taluttajansa ympäri yhä uudestaan ja uudestaan. Voi oripieni, kuinka hyvin kannatakaan Kreikan Dionysuksen nimeä: viinin, teatterin, draaman, hedelmällisyyden ja hullujen rituaalien jumalaa! "
On vaikea kirjoittaa hevosesta jonka luonteessa on niin monta erilaista vivahdetta, kuinka monisäikeinen onkaan sen persoona. Olkoonkin kuvani Dionysuksesta harhainen ja inhimillistetty: mutta Dionysus on tanssija. Se on aina tanssinut: ihmisen ympärillä, yksin ja kilparadoilla. Se on herkkyydessään hankala, karsimassaan valloittava ja omanarvontunnossaan rakastettava. Sillä on luonteessaan oriille tyypillistä kovuutta: itsetietoisuutta, omanarvontuntoa ja nuoruudessaan uhmaa. Olen työskennellyt Dionysuksen kanssa jo vuosia, se tarvitsee rutiininsa, ne useat kirjoittamattomat sääntönsä ja käsittelijän joka sen tuntee. Sillä se on ori – ja sillä on kilpahevosen luonne. Siltä pyydetään, ei käsketä.
Dionysuksella on ne muutamat lempi-ihmisensä, joita se omalla orimaisella tavallaan kunnioittaa. Kasvattajansa ja emänsä lienee tehnty hyvää työtä, sillä se ymmärtää ihmisen tilan – eikä ole säilyttänyt sitä orivarsoille tyypillistä tapaa, leikkimielistä näykkimistä. Se kuitenkin tanssii ihmisen ympärillä, usein kärsimättömästi kuitenkin ihmisen tilaa kunnioittaen, pahaa tarkoittamatta. Tätä tapaa olen katsonut sormien läpi jo vuosia, tällaisena sen ensi kertaa näin – ja tällainen se saa olla kunnes on tanssinsa tanssinut. Dionysuksesta ikäänkuin huokuu arvokkuutta ja auktoriteettia, sellaista jonka usea oreistamme ymmärtää ja hyväksyy, kuitenkin ne nuoret ja tietämättömät kokevat tarpeekseen kyseenalaistaa sen hiljaisen auktoriteetin. Tällöin Dionysus suorastaan kasvaa silmissä ja sen ilme on niin kovin häijy. Tallikäyttäytymiseltään Dionysus on valpas, kilpahevosena se seurasi tarkkaavaisesti tallipihan tapahtumia ikkunasta ja tallikäytävällä liikkuvia ihmisiä – mutta nyt siitosoriina se seuraa valtakuntaansa tarhastaan. Oli se sitten kilpahevonen tai siitosori, niin se on säilyttänyt itselleen ominaiset tavat: käytävällä seistessään se turhatuu nopeasti, kuopii ja kääntyilee.
Dionysus on aina miellyttänyt minua ratsuna, se on karsimaattinen esiintyjä ja on varsinainen luonnonliikkuja. Sen luonteelle tyypillinen kovuus on antanut sille eväät huipulle: periksenantamaton luonne sietää stressiä ja kestää valmennuksessa toistoja kyllästymättä. Kovalla luonteella en tarkoita vastahakoista tai yhteistyökyvytöntä luonnetta, päinvastoin, kovalla luonteella tarkoitan ideaalin kilpahevosen luonnetta. Kilpahevosta joka työskentelee toisissaan, on herkkä ja miellyttämishaluinen. Johdonmukainen ja reilu – ja ennenkaikkea tuttu – ratsastaja saa Dionysuksesta esille sen parhaimmat puolet. Kilparadoilla ja -paikoilla se oli pitkälti oma itsensä, ehkä tavallista valppaampi sen seuratessa uutta ympäristöä ja muita hevosia omaan uteliaaseen tapaansa. Nyt Dionysuksen jätettyä hyvästit kilparadoille, se jatkaa kevyessä treenissä pääsääntöisesti maastoillen ja tehden kevyitä kouluharjoituksia. Uskokaa tai älkää, Dino on metsälenkillä kuin mikäkin ratsastuskoulun pullaponi. Sen selässä voi samota syvemmälläkin metsässä pelkäämättä maahisia tai metsänpeikkoja.
Ori on ollut aina miellyttävä kuljettaa: sen voi lastata melkein minkä vain sian (eli London Orchardin) kanssa sen provosoitumatta siitä liikaa. Sillä on tapana ponnistaa rampille varsin liioitellusti, ja kääntyy omaan tilaansa varsinaisella vauhdilla. Ei se pahaa tarkoita, mutta käsittelijä saa olla vikkelä ettei jää sen alle. Kuljetuksen aikan Dionysus keskittyy lähinnä heiniinsä, pidempiin kisareissuihin se tottui jo nuorena.
Kylmä talviaurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, ohut lumikerros narskui tallikenkien alla ja pakkasilma kuivasi hengitysteitä. Ja Bobon ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Se sanoi kieltäytyisin-ellet-olisi-työnantajani, vihaan-sinua tai viimeistelen-testamenttini." Oletko hullu?! " Olen. " Älä nyt, siitä tulee hauskaa! " vastasin kannustavaan sävyyn. Vain tuntia aikaisemmin olin noutanut kirkonkylän postitoimistosta kauan odotetun paketin - hiihtoratsastusvaljaat. Bobo, kuten moni muukin skandi, oli jo lapsesta asti siedätetty talviurheiluun pohjoismaisen kouluinstituution toimesta, ja oli myöhemmin harrastanut pitkän matkan hiihtoa ja lumilautailua. Hän oli luonnollinen valinta auttamaan uuden aluevaltauksen kanssa.
Bobon mielestä Dino ei ollut luonnollinen valinta tähän talviurheiluun. Kuittasin Bobon valituksen käden heilautuksella sovittaessani hiihtoratsastusvaljaita oriille. Ymmärtääkseni Dinoa oli ehkä joskus ohjasajettu. Paino sanalla ehkä. Bobo suksineen kaikkosi tallipihasta noustessani Dinon selkään. Hevonen oli lähdössä työntekoon aina yhtä iloisella mielellä. Bobo oli ennättänyt metsälenkin reunaan paljon ennen meitä - tosin hän oli oikaissut ainakin kolmen tarhan läpi. Mies oli kiinnittämässä monojaan suksiin Dinon rämpiessä pienen ojan yli (emälinjassaan esiintyvistä estehevosista huolimatta ori ei koskaan ollut osoittanut taipumusta esteille. Edes pienille sellaisille). Dinon korvat kääntyivät uteliaana kohti Boboa joka toikkelehti suksillaan.
Dino reagoi liinoihin hyvin, tai pikemminkin oli reagoimatta, ehkä sillä oli sittenkin ohjasajettu. " Mähän sanoin, että tästä tulee hauskaa! " huikkasin Bobolle, vaikka hevonen oli kävellyt vasta muutaman metrin. Hevonen ei vierastanut sitä seuraavaa ääntä tai painoa. Juttelin milloin Dinolle, milloin Bobolle. En tiedä kummalla oli tylsempää, Bobolla vai Dinolla: mies haukotteli liiotellusti ja Dinon korvat kääntylivät laiskanoloisesti. Bobo repi hiihtolasit silmilleen takanani huikaten " RAVAA JO. " Dino siirtyi raviin ja liikkui itselleen tyypilliseen tapaan. Suoralla ravitallin Keijo kävelytti yhtä toipilashevosistaan ja kääntyi jarrukärryjen penkillä ympäri. Hän nosti toista kättään laiskasti päästämättä ohjista. Vasta Dinon ollessa punarautiaan suomenhevosruunan rinnalla Keijo huomasi liinoissa hiihtävän Bobon. Keijon kulmakarvat nousivat huvittuneena ja Bobo nyökkäsi, juuri sopivan miehekkäästi, tervehdykseksi. Olisi taas ravitallin kahvihuoneessa juttua, mitä naapurin ratsupellet olivat taas keksineet.
Suoran päässä hidastettiin ja käännyttiin, Bobokin oli hymyssä suin. Dino sai kävellä sen verran, että Keijo varsoineen tulivat vastaan. Keijon ilme oli perin huvittunut. Puttevarsa ei kiinnittänyt erityistä huomiota muuhun kuin ratsuuni (ymmärrettävää, olihan Dino hevosmaailman Sean Connery). Kun turvaväli oli tarpeeksi pitkä, keräsin oriin ohjat takaisin. Dinokin taisi tietää, että olisi aika mennä vähän kovempaa. Ainahan suoralla laukattiin. Bobo oli jo koukistanut polvensa, luultavasti koulun liikuntatunneilta opittua, Dinon siirtyessä reippaan ravin kautta laukkaan. Ori laukkasi hyvin ja hallitusti, mutta painoi sen verran kädelle että olisi mieluusti varmaan mennyt hieman kovempaakin.
Suoran päässä käännyttiin viimeistä kertaa, kotia kohti, ja niin Dino kuin Bobokin koukistettuine polvineen vaativat vauhtia. En tiedä kenellä oli loppujen lopuksi hauskempaa, iloisella hevosella vai Bobolla. Suoran päässä hidastin raviin ja sitä kautta käyntiin. Bobon kasvoilla oli mitä levein hymy. Hyppäsin Dinon selästä löysätäkseni sen satulavyötä ja taluttaakseni sen kotiin. Bobo kyykistyi avatakseen suksien lukitukset ja sitten nosti sukset olalleen. Paluumatkan tallille sain kuunnella miten seuraavaksi rakennettaisiin hyppyreitä, ja milloin Dino yritti hamuta Bobon olalla olevia suksi suuhunsa. Pojat!
Dionysus seisoi hievahtamatta paikallaan, katsoen jotain jota ihminen ei osannut katsoa. Sen hengitys huurusi ja maata peitti kevyt puuterilumi. Sen harjaan oli takkuuntunut takiainen jos toinenkin, se oli kasvattanut talvikarvan ja rikkonut ulkoloimensa. Siitä oli vaikea uskoa, että se oli eläköitynyt kilparadoilta vasta muutama kuukausi sitten. Sen rehuannos oli pienentynyt, ja nyt se jatkoi kevyessä treenissä, maastoillen ja tarhaten suurimman osan päivästä. Kohta alkaisi kevät ja Dionysuksen ensimmäinen kausi kokopäiväisenä siitosorina. Tallipihan hiljaisuutta rikkoi Dionysuksen kimeä hirnahdus, sieraimet ammollaan se kääntyi ravaten aidan viertä viskoen päätään. Viereisessä oritarhassa tarhaava nuori Warwick lähti mukaan leikkiin, pärskähti ja ravasi suurieleisesti aidan viertä vain pysähtyäkseen päiväheinilleen. Dionysus jatkoi lapsenomaista leikkiään. Tanssi vaan.
Sinä päivänä Dionysus täytti kolmentoista. Niin epäammatillisen oli Dino minusta vuosien mittaan tehnyt, että olin lisännyt sen iltarehuihin porkkanaa, melassia ja muuta hyvää. Olihan sentään sen syntymäpäivä! Mutta eihän Dino sitä ymmärtänyt.
Raskaat lumihiutaleet olivat värjänneet tilan pihan valkoiseksi, Dionysus seisoi vierelläni valppaana. Sen hengitys huurusi pakkasilmassa ja sen korvat kuuntelivat tarkkaavaisesti poniautosta kantautuvia ääniä. Kun puhumme tilalla Poniautosta, emme suinkaan tarkoita pientä traileria, vaan pienempää hevosautoa. Hevosauton perimmäiseen tilaan oli lastattu vain hieman aiemmin tumman siniseen, nimikoituun loimeen puettu London Orchard. Sillä oli huono tapa hyppiä puomin päälle, ja Bobo oli kiroten sitonut ylimääräisen riimunnarun punaruunikon sään ylitse. Väliseinän lisälevy asetettiin paikalle siksi, ettei häijy London Orchard kiusaisi muita.
Seuraavaksi lastattu Lenni oli nostellut jalkojaan liioitellusti kuljetussuojien takia, sitä lastaava Anne lähtisi ensimmäistä kertaa kanssamme laatuarvosteluihin. Lenni oli hänen lemmikkinsä, ja toi myös oriin parhaimmat puolet esiin. Kun Lenni oli kiivennyt ramppia ylös, oli London Orchard kiljaissut häijysti auton perältä. Dionysus tanssahteli muutaman askeleen ympärilläni. Se oli kokenut kilpahevonen ja kilpailurutiini teki siitä valppaan. Anne harppoi ramppia alas muutama heinänkorsi vaaleissa hiuksissaan ja viittoi minua viemään Dionysuksen hevosautoon. Ori ponnisti voimakkaasti rampille, omaan liioiteltuun tapaansa, ja sain väistää sitä sen kääntyessä omaan tilaansa. Työnsin väliseinän paikalleen ja kuulin orien puhisevan toisilleen väliseinän välistä.
Työnsimme hevosauton rampin Annen kanssa Bobon käynnistäessä jo poniautoa. Minä ja Bobo olimme ainoita oriasemalla työskentelevistä joilla oli oikeus ajaa näinkin isoa ajoneuvoa. Kilpailukausien aikana vietimme suuremman osan ajasta tien päällä. Noustessamme auton ohjaamoon Bobo oli juuri avannut pienen näytön joka näytti kuvaa hevosauton takaosasta. " Ettei Oscari tapa ketään.. "
Hollantilaissyntyinen Nienke ylläpiti tilan kotisivuja ja valokuvasi vuotiaat myyntiä varten. Vietettyään tylsän aamupäivän toimistossaan selaten saksalaisten siittoloiden ja myyntitallien kotisivuja, oli hän saanut loistavan ajatuksen. Nienken soittaessa tallin toimistoon vastaaja oli ollut Bobo. Bobo, joka oli kovin mieltynyt Nienken vaaleisiin kihariin ja valloittavaan hymyyn, oli suostunut tämän ehdotukseen ja sopinut ajan seuraavalle päivälle.
Sinä syksyisenä ja kauniina aamuna kaarsi Nienken punainen Prius oritallin parkkipaikalle, Bobo joka oli juuri palannut maneesista harppoi tallista tervehtimään häntä. Tanskalaissmies piti erityisesti Nienken, varsin ranskalaisesta tavasta tervehtiä, poskisuudelmilla. Punehtunut Bobo nauroi liioitellusti naisen puheille heidän kävellessään kohti tallia. En vielä silloin ehtinyt ihmetellä Nienken kaulassa roikkuvaa järjestelmäkameraa Curioson ollessaan sikamainen itsensä ja vaatiessaan kaiken huomioni tarhan portilla. Ori painoi mustan turpansa tallitakkiini ja puhisi liioitellusti. Tämä oli osa sen orirituaalia joka johti leikkimieliseen näykkäisyyn. Väistäessäni oriin hampaita peruutin päin sen tarhan sähköpaimenta. Pastori Ollin sanoma oli äärimmäisen väkevä etenkin oritarhoissa. Naapuritarhassa Cassinin kanssa seisseeltä harjoittelijaltamme Annelta pääsi nauru. Vetäessäni tarhan portin lankut paikalleen tuijotin murhaavasti Curioson, jo loittonevaa, ruskeaa takapuolta. Nienken ääni oli erityisen kantava, ja kuulin hänen innostuneen äänensä tallin käytävältä. Ruskan värit. Aurinko. Orikatalogi.
Bobo, joka tuijotti häpeilemättä Nienkeä tämän puhuessa, oli kaiketi unohtanut sopineensa valokuvaussession seuraavalle päivälle. Nainen selosti hollanniksi murtaen miten kauniita syksyiset kuvat olisivat. Sellaiset jossa oriit esiintyisivät yhdessä. Bobo heräsi transsistaan ja katsoi minua kohti varovaisesti. Miehen kasvot olivat anteeksipyytävät. Nienke oli itse valinnut tarjolla olevista jalostusoreista sopivat ehdokkaat. Hänen valintansa oli perustunut niiden väritykseen: Dionysuksen ja London Orchardin upea tummanpuhuva punainen (olin tästä aivan samaa mieltä, mutta sitä en luonnollisesti sanonut, Bobo saisi kärsiä vielä hieman) ja Long Lost Loren tummuus sopisivat ruskan punaisiin ja keltaisiin sävyihin. " Tarvitsetko apua kuvauksen kanssa -- " Bobo aloitti, sillä Nienke oli vain maininnut hänen inhoamiaan oreja, " Mutta Bobo, kyllähän sinun kuuluu olla kuvissa! " nainen vastusti.
Maireasti hymyillen hakeuduin Dionysuksen karsinaan, Bobon harteille oli jäänyt London Orchard, joka oli toki isänsä tapaan potentiaalinen ja näyttävä kouluratsu, mutta se oli luonteeltaan niin kovin häijy. Toisaalta myös Dionysuksen naama näytti hieman happamalta. Vastapäisen karsinan London Orchard oli köytetty lyhyellä narulla karsinan kaltereihin, ori pureskeli keskittyneesti riimunnarun vartta Bobon siistiessä sen harjaa. Käytävältä kantautui Annen ääni, hän jutteli mustalle orille tämän nuokkuessa hiljaa käytävällä. Anne oli hyvä ratsastajanalku ja ori oli luonteeltaan tasainen ja varma. Tartuin Dionysuksen riimuun ja pujotin nahkanarun ketjun sen kuonon ylitse. Dionysuksen ohittaessa Oscarin karsinan oli sitä huomattavasti pienempi ori päästänyt kimeän kiljaisun ja käänsi korvansa luimuun, Bobon kasvot muuttuivat ankaraksi. Dionysuksella oli samanlaista auktoriteettia kuin Curiosolla, se oli suuri ja massava. Ori tuntui kasvavan muutaman sentin, tanssahteli muutaman askeleen ja sen elekieli muuttui. " Anna olla! " sanoin tiukasti Dionysukselle joka seurasi minua käytävälle, aina tyhjien karsinoiden kohdille. Dionysus oli siitä eriskummallinen luonteeltaan, vaikka se oli niin kovin maskuliininen, oli se myös todella herkkä. Luottamussuhteen rakentaminen oli kestänyt vuosia, ja sen myötä oli tullut myös kunnioitus. Jopa käytävällä nukkunut Long Lost Lore oli herännyt Oscarin huutoon, sen lyhyet ja pyöreät korvat olivat tiukasti hörössä ja Anne jutteli sille huvittuneena.
Siinä ajassa kun Bobo oli tapellut Oscarin kanssa ja minä olin etsinyt kadonneita ohjia Dinon kuopiessa mielenosoituksellisesti käytävällä, oli Anne ehtinyt letittää ratsunsa. Keräännyimme tallipihalle noustaksemme hevosten selkään: Nienke oli valinnut kuvauspaikaksi erään pellon reunan jossa kasvoi muutama vanha tammi ja nuorempi koivu. London Orchard tanssahteli levottomasti Bobon alla, ja miehen ilme oli ärtynyt. Lenni puolestaan näytti yhtä optimistiselta kuten aina, sen miellyttämisenhalu oli kuin ruunan. Dionysus tarkkaili mietteliäästi nuorta Oscaria. Meidän täytyisi varmaan muuttaa karsinajärjestystä, pohdin. Se nyt vielä puuttuisi, että oriit alkaisivat stressatessaan laihtumaan. Nienke käveli maastopolulla rinnallamme iloisesti jutelle, etenkin Bobolle. Joskus hän kirmasi edellemme ottaakseen kuvan tai toisen.
Saavuttuamme sänkipellon reunaan Nienke opasti meitä yhteiskuvaan, välimatkaa oli runsaasti, ja tuskin yksikään kuva onnistui. London Orchard pyöri ja hääräsi Bobon irvistellessä sen selässä. Anne hymyili kuin aurinko Lennin selässä, sen seistessä ryhdikkäänä korvat hörössä. Minä vilkuilin keskenkasvuista Oscaria ja Boboa Dionysuksen kuopiessa maata suurieleisesti. Orien yksittäiskuvat onnistuivat kaiketi paljon paremmin: Bobonkin ilme pehmeni London Orchardin työskennellessä kunnolla elastisessa ravissa, Dionysuksen karisma sai minut hymyilemään ja Anne näytti valmiilta Grand Prix-luokkiin Lennin selässä. Lopuksi Bobo ehdotti laukkakisoja sänkipellolla, ja vastuuttomia kun olimme, annoimme myös poikien laukata pellon pituuden. Dionysus ei ollut erityisen nopea, mutta sille teki hvyää päästä liikkumaan näinkin; Lenni, jossa virtasi niin este- kuin täyttäverta, oli luonnonlahjakkuus laukkakilpailuihin, sen perässä viipotti uhmakas Oskari. Ja väittäisin nähneeni Bobon nauraneen!
Noin viikkoa myöhemmin siittolan eläinlääkärimme naureskeli kotisivuillamme ollutta kuvaa, olin nauranut hänen kanssaan mutta karannut tallin toimistoon heti ehdittyäni. Siinähän se oli, heti tallin etusivulla: virheetön Anne ja Lenni letteineen ja päivineen, Oscarin etujalat eivät edes koskettaneet maata ja Bobo näytti merisairaalta, Dionysus näytti vanhalta lehmältä kuopiessaan maata turhautuneena ja kasvoillani oli ilme, joka muistutti eniten “xD”-hymiötä.
Dionysus seisoi hievahtamatta paikallaan, yhtä karismaattisena ja komeana kuin nuoruudessaan. Hevonen tuoksui mäntysuovalle ja pettymykselle - kilpahevoselle. Tuomarit kiersivät oria, tekivät merkintöjä papereihinsa ja kävivät hiljaista keskustelua keskenään. Pian meidät ohjattiin kehästä Dinon tanssiessa vierelläni. Tallialueella Anne heitti sen selkään fleeceloimen. Ja nyt alkaisi se kamalin osuus. Odotus.
Ikuisuuden, kuraisen ja märän sellaisen, jälkeen kaiuttimet rätisivät ja nuhainen naisääni, aina välillä aivastellen, kuulutti hevosten pistesaldoja. Osallistujia oli liki viisikymmentä, onneksi Dino oli esitetty ensimmäisen viidentoista joukossa. " Suomalainen puoliveriori.. Atsih! Dionysus Eucarya.. Kaksikymmentäyksi... Kahdeksantoista.. Kaksikymmentäyksi.. Kaksikymmentä.. Yhteensä 80 pistettä. Snifft. " Kahdeksankymmentä pistettä.. Se merkitsi ensimmäistä palkintoa! Epäammattimaisesti kapsahdin Dinon kaulaan - kuka sitä olisi voinut vastustaa, olihan se hevosmaailman Sean Connery.
Hänen korkeutensa Ronny Estenberg - ruotsalainen kouluratsastaja, valmentaja, jumala - astui maneesiin, ja vannon, että hänen silmäkulmiinsa oli ilmestynyt muutama naururyppy. Mutta hän oli yhä komea, melkein täydellinen, yhtä ajaton ja elegantti kuin monet kilparatsuistaan (ja autoistaan). Ronny haukotteli suurieleisesti. Pian Berit hiipi maneesin ovista. Suomenruotsalaisena hän halusi ylläpitää kielitaitotaan ja oli suorastaan vaatinut tekevänsä Ronnyn kahvin. Valmentaja tarvitsi kahvia, tai hän olisi kärttyinen koko valmennuksen ajan. Toimiston kaapin ovessa oli tarkat ohjeet Ronnyn kahvin tekemiseen (ei vahvaa, maitoa, ja puolitoista teelusikallista sokeria). Minusta Ronny oli aivan yhtä kärttyinen siitä huolimatta, oliko hän saanut kahvia vai ei. Valmentaja arvioi uralla liikkuvia ratsukoita: pehmeäkätistä Annea joka kiltin luonteensa vuoksi harvoin vei hevosia niin pitkälle kun olisi voinut. Bobo vilkaisi ärtyneenä Ronnyyn, he eivät koskaan olleet pitäneet toisistaan, tämän seuratessa Bobon ratsastamaa London Orchardia uralla. Se oli saanut voimaa takaosaansa, ja liikkui hyvin.
Ronnyn ilme muuttui hetkellisesti pehmeämmäksi hänen katsoessaan meidän, minun ja Dionysuksen, suuntaan. Se ei toki johtunut minusta, sillä Ronny ei ollut sellainen. Dionysus karismassaan kaiketi miellytti häntä, toki valmentaja piti Bobon tapaan nöyristä hevosista. Tummanpunaruunikko Dionysus tuskin miellyttäisi luonteeltaan häntä. Ehkä ruunana. Hyvin, hyvin nuorena ruunattuna. Ronny käveli maneesin keskelle, huitoi ja selitti valmennuksen tehtävää. Keskityttäisiin työskentelemään laukassa: kulmassa voltti, josta sulkutaivutus lävistäjälle (H-I), radan keskipisteessä (I) piruetti ja päinvastaiselle lävistäjälle laukassa (I-E). Tehtävä olisi hevosille kohtuullisen raskas. Etenkin Oscarille jolla ei ollut samanlaista rutiinia allaan kun Dinolla ja Lennillä. Bobo oli kuitenkin mieltynyt Oskariin (sen luonteesta huolimatta) ja he työskentelivät hyvin yhteen.
Dionysus tuntui hyvältä, ja Ronnyn ilmeestä päätellen, myös näytti hyvältä. Sulkutaivutus ennen piruettia, joiden läpi Dino joskus kadotti rytminsä, loi hyvän pohjan tälle tuoden sen ulomman takajalan paremmin oriin alle. " Säilytä rytmi, vielä! SE RYTMI! " Ronny huusi, Dionysus oli kuitenkin sinä päivänä parhaimmillaan. Sellaisena se oli tehnyt parhaimmat tuloksensa Grand Prix-radoilla. Ori kuitenkin hikosi herkästi ja Ronny oli pian sitä mieltä, että minua tässä pitää valmentaa, ei suinkaan ratsuani. Ronny oli terävä kielinen erityisesti Annea kohtaan, Lenni liikkui hyvin - muttei ehkä niin eteenpäinpyrkivä kuin olisi voinut olla. Mitä ikinä Anne tekikin, oli väärin. Lenni karkasi piruetilta ja näin tytön turhautuneilla kasvoilla kyyneleen. Ymmärsin tyttöä hyvin, joskus Ronny vain huomautti virheistä, ei tarjonnut ratkaisuja tai kehuja.
Oscarin ollessa hieman muita kokemattomampi, ei sillä haettu piruettia heti sulkutaivutuksesta, vaan sen sijaan sillä ratsastettaisiin voltti. Oscarilla oli hyvä, eteenpäinpyrkivä laukka jonka tahti säilyi hyvin läpi harjoituksen. Melkein paremmin kuin Dionysuksella. Se oli kuitenkin luonteeltaan maskuliinisempi, eikä sillä ollut samanlaista palvelualttiuta kuin omalla ratsullani, ja sillä oli luonteessa tietynlaista kovuutta. Se kyseenalaisti aina välillä ratsastajansa auktoriteettia. Bobon ja oriin suhde oli kuitenkin parantunut huomattavasti, ja heidän yhteistyönsä oli aina vain jouhevampaa. Loppukäynneiksi meillä oli tapana hypätä selästä, löysätä satulavyötä ja kävellä hevosen rinnalla. Dionysus hakeutui matalaksi ja pärskähti tyytyväisenä, edelläni käveli Anne ja Lenni haisteli häntä hellästi. Maneesin vastapäisellä sivulla Oscar oli kaikkea muuta kuin väsynyt, ja yritti itsepintaisesti maistella Bobon hihaa. Mies työnsi kärsivällisesti sen päätä pois, Ronny oli kaiketi kadonnut tallin toimistoon ja odotti malttamattomana juoruillakseen.
Tammikuun lopussa Metsälammen ratsastuskoulussa järjestettiin hevosjoogatunti. Tunti suoritettiin vastaamalla seuraaviin kysymyksiin: millaiset olivat alkutunnin fiilikset, onnistuivatko tunnilla tehdyt harjoitukset, miten ratsusi suhtautui tuntiin, millainen ratsusi oli tunnin aikana ja lopputunnin fiilikset?
Voi Dinoparka, mihin soppaan olimme taas joutuneetkaan! Hevosjooga oli meille jotakin aivan vierasta, vielä esitettä lukiessa - ja ilmoittautuessa - se oli vaikuttanut aivan loistavalta ajatukselta. En koskaan tullut ajatelleeksi kuka siellä joogasi. Ratsastaja hevosen selässä? Cat-Cow voisi ehkä onnistua. Paino sanalla ‘ehkä’. Hevonen? Dino tuskin taipuisi aurinkotervehdykseen. Häpeäkseni, Dino oli meistä kahdesta se elastisempi liikkuja. Okei, ehkei hevosjooga ollutkaan aivan niin villiä kukkahattutäteilyä kuin olin kuvitellut. Liikkeet toivat mieleen kilpailukausien stretching-harjoitukset. Minusta Dino ei ollut ehkä niin rento kuin olisi voinut olla. Jos totta puhutaan, niin rento kuin olisin itse halunnut sen olevan. Hevosjoogan vetäjä ei kuitenkaan huomauttanut Dinon olevan jännittynyt. Ehkä se, että suhtaudun siihen vielä kilpahevosena tekee minut tällaiselle sokeaksi.
Dinosta oli oikeastaan aika jännä kulkea niinkin matalana - etenkin nenän eteen osuessa tuoksuva kikkare. Dinon koko maailma pysähtyy, ja siinä samassa koko liike, kun sen tummanpuhuva turpa saa jotakin analysoitavaksi. Eihän se luonnolleen voi mitään - orille uusi ympäristö ja vieraat hevoset ovat aina oma haasteensa. Ori oli minusta rennompi ja liikkeiltään irtonaisempi kohti tunnin loppua. Se tuntui hakeutuneen matalammaksi ja niin sanotusti pyöreämmäksi. Dino oli löytänyt sisällään asuvan tädinkuljettimen. Ja ehkä minunkin olisi korkea aika myöntää olevani aikamoinen täti. Ainakin Dinon kanssa.
Lopputunnista jo vähän hymyilytti. Hevosjoogahan oli ihan hauskaa, näitä harjoituksia jatkettaisiin Dinon kanssa kotona - aina maastoilemisen ja kevyen koulutreenin lisäksi. Tunnilla oli ollut oikeasti hauskaa ja ilmapiiri oli ollut loistava. Ehkei hevosharrastuksen tarvinnut ollakaan niin vakavaa. On ihan okei olla täti. Ainakin joskus!Myönnän, että se oli ehkä yksi typerämpiä oivalluksiani urallani kouluratsastajana. Teidän on kuitenkin hyvä tietää miksi tein niin ennen kuin tuomitsette minut typeryydestäni. Oriaseman remontti valmistui ennen astutuskauden alkamista, uusia tiloja esiteltäisiin Avoimien Ovien-päivillä. Ohjelma koostui oriesittelyistä, jalostusneuvonnasta ja Ronny Estenbergin kouluratsastusklinikasta. Taukotila ja toimistoon raivattiin tilaa pienelle catering yrityksen kahvilalle. Ajatus Ronnyn klinikasta oli herättänyt aikaisemmin huvitusta kahvihuoneessa " Ronny vetämässä klinikkaa oriasemalla.. Suorastaan ironista " oli Bobo hekottanut: hän ja koko hevosmaailma tiesi, ettei Ronny ollut koskaan menestynyt orin selässä. Tai edes kilpaillut sellaisella. Dionysuksen esitys olisi noin kuusi minuuttinen Grand Prix Freestyle-ohjelma, ohjelman musiikin valitsisi ja sovittaisi ruotsalainen Kür-nikkari Anne Backlund. Ja ei, Grand Prix-ohjelma ei ollut se typerä ajatus, Dionysus oli debytoinut Grand Prix-luokissa jo edeltävällä kaudella.
Anne Backlund kuitenkin sai paremman keikan, ja siihen olisi kaatunut Dionysuksen Freestyle-ohjelma, ellei Anne olisi linkittänyt kuivan sähköpostinsa loppuun oma kirjoittamaa artikkeliaan siitä, miten helposti musiikin voi sovittaa itse. Ja tästä se typeryys alkoikin. Artikkeli kehotti kuvaamaan hevosta noin kaksi minuuttia jokaisessa askellajissa, luonnollisesti siten että hevonen esiintyisi parhaimmillaan. En tietenkään kertonut henkilökunnalle siitä, että Anne oli peruuttanut. Asettelin videokameran ulkokentän valkoiselle aidalle Dionysuksen hamuillessa vaaleaa poninhäntää suuhunsa. Olisihan se ollut helpompaa, jos joku olisi ollut videoimassa. Lämmiteltyäni Dinon ratsastin sen aidan vierelle käynnistääkseni videokameran: ranskalaisissa nahkahanskoissa ei videoinnin aloitus ollut aivan helpoimmasta päästä. Etenkään kun avulias Dionysus halusi tutkia turvallaan ihmeellistä, hopeanväristä kapistusta. Videokamera tippui heinikkoon. Jouduin laskeutumaan ratsailta poimiakseni heinikosta. Myöhemmin katsoessani videota selvisi, että se oli alkanut videoimaan jo ensimmäisellä yrittämällä. Kuvan peitti Dionysuksen musta turpa, nurmikolla lojuessaan se oli tallentanut sinistä kevättaivasta ja erinäistä mutinaa kuten " Oliko sun aivan pakko " ja " Missä pirussa se on ".
Dionysus esiintyi videolla edukseen: sen liike oli elastista, se oli energinen ja kaiken kaikkiaan omanlaisensa karismaattinen esiintyjä. Ja minä suunnittelin ja sovitin musiikin ohjelmaamme, siellä tallin toimistossa ilmaisella softalla. Ja me harjoittelimme ohjelmaamme musiikin tahtiin, jokaisella kuuntelukerralla sovitus kuulosti entistä kamalammalta. Ohjelman kenraaliharjoitukset tehtiin ilman musiikkia. Päivää ennen avoimien ovien päivää olin päättänyt sen olevan kelvotonta. Saisi olla.
Ja niin Dionysus tanssi radalle kamalan musiikin säestämänä. Tuskin esiintymisemme herätti tunteita Charlotte Dujardanin ja Valegron tapaan kyyneliin asti, vaan pikemminkin myötähäpeän tunteita. Ori oli varmasti parhaimmillaan sinä päivänä, jos se olisi ollut kilpailusuoritus, olisimme varmaan ansainneet kautemme parhaat prosentit. Dionysus tanssi jälleen. Kamalan musiikin säestämänä. Mitä en tiennyt oli, että Bobo oli ennen esiintymistämme pahoitellut teknistä vikaa, ja väittänyt meidän hukanneen originaalimme. " Antakaa anteeksi musiikkivalinnat, keskittykää itse olennaiseen - eli hevoseen. " hän oli kommentoinut anteeksipyytävästi. Missä olisimmekaan ilman Boboa? Naurunalaisena ainakin.
Syksyn kaatosade piiskasi maneesin kattoa raudanharmaalta taivaalta, tallipihan vaahteroista tippuneet lehdet olivat muuttuneet punaisen ja keltaisen sävyistä ruskeiksi. Mutta edes syksyn harmaus ei ollut yhtä masentava kuin valmentajamme Kaijan naama. Maneesin toisella puolikkaalla liikkui sujuvasti yksi vanhemmista siitosoreistamme joka treenasi nyt jalostuskauden loputtua tälle kilpakaudelle. Rautiaan laukanvaihdot olivat sujuvia, ja se säilytti tahdin ja liikkeensä elastisuuden läpi vaihtosarjan. Hymyilin tyytyväisenä, olin tehnyt oikean päätöksen palkatessani Sergen, belgialaismiehen joka puhui englantia vahvalla ranskalaisella aksentilla, osaksi henkilökuntaamme.
Allani Dionysus seurasi samanlaisella mielenkiinnolla rautiasta: nuori ori oli debytoinut tällä kaudella vaativissa luokissa. Ruunikolla oli kuitenkin kapasiteettia pitkälle, sillä se oli todellinen luonnonliikkuja ja karismaattinen esiintyjä. Valmentaja yskäisi liioitellusti. " Ajattelitko ratsastaakin tänään? " Kaija kysyi turhautuneeseen sävyyn. Hänen ärtyneeseen sävyyn oli hyvä syy: hänen lippulaivansa Grand Prix-radoille, valtava hollantilaisruuna Grim, oli loukkaantunut tarhassa. Ilmeisesti eläinlääkärin prognoosi oli ollut synkkä.
Kerätessäni Dionysuksen ohjia Kaija mittaili nuorta oria katsellaan. " Se tarvitsee enemmän käyntityöskentelyä. " nainen muistutti toruvaan sävyyn. Käyntityöskentely. " Jopa Conrad Schumacher on sanonut, että hevosen voi treenata aina Grand Prix-luokkiin asti käynnissä. Voi lisätä, voi koota, tehdä piruetteja. " Näin miten valmennusta seuraava harjoittelijaamme Lindaa hymyilytti. Olin vastikään kritisoinut tuomarien antamia pisteitä Dionysuksen suorituksen käyntiosuudesta. Melkein hävetti. Käyntityöskentely koostui pohkeenväistöstä pitkillä sivuilla, asetettuna uralta ulospäin, sekä käynnin temponvaihteluista lyhyellä sivuilla. Tämän jälkeen pitkänuran pohkeenväistöä jatkettiin pysähdykseen, josta tehtiin 45-asteen etuosankäännös, ja jatkettiin taas pohkeenväistössä. Kaija on ankara ja tarkkasilmäinen valmentaja, mutta Dionysus sai erityistä kiitosta kokoamiskyvystään. Minä taas sain pitkän saarnan tallikäytävällä siitä, miten laiminlyön nuoren hevosen mahdollisuuksia kehittyä kilparatsuksi.
Hävetti vähän enemmän.
Ratsusi päättää pistää radalla ranttaliksi! Kuvaile suoritustasi joko tarinan tai runon muodossa. Tekstin maksimipituus 400 sanaa.
Dionysus oli huono. Niin kamalan, kamalan huono. Laukasta oli puuttunut eteenpäinpyrkivyys ja elastisuus, tahti oli kadonnut puolimatkassa ohjelmaa, ja Dino oli viskonut häntäänsä kiukkuisesti. Ne muutamat kiukkuiset hännänviskaisut olivat vain alkusoittoa sille helvetille joka jatkuisi läpi loppuradan. Karismaattinen kilpahevoseni käyttäytyi kun sika: siinä oli sitä nuoruusaikojen uppiniskaista orivarsaa. Sitä kovuutta jota kouluvalmentajani aina muistuttaa oreissa olevan. Höpöhöpö. Ei meidän Dinossa! olin aina väittänyt ja rapsuttanut orin tummaa kaulaa tyytyväisenä.
Se oli viimeinen pitkä suora. Kohta se teennäinen suoritus, yksipuolinen yritys, olisi ohi. Sitten sika röhkäisi, sinkosi ilmaan ja jokin räsähti ikävästi. En tiennyt oliko räsähdys peräisin valkoisesta kouluaidasta vai porsaan niskaan osuneesta nenästäni. Dionysus tanssi tanssiaan: kahdella, kolmella tai neljällä jalalla radan loppuun. Lopputervehdyksen jälkeen nojauduin eteenpäin kiittääkseni oria, sen kaula tuoksui suolaiselle hielle ja pettymykselle - kilpahevoselle. " Älä huoli Dino, se oli päivän paras rata. " mutisin miettien, miten kauniin taljan oriista saisi.
Ei varmasti ollut.
| KRJ Kouluratsastus | /10 | |
| kuuliaisuus ja luonne | p. | |
| tahti ja irtonaisuus | p. | |